Sanon tämän, vaikka tiedän monen trendikkäästi integroituneen modernin hieno-pierun huokaavan, että kyllä tuo Pielisen peikko jaksaa. Sanon sen tietäen myös, että nykynuorille, noille räpin ja räminärockin tahdissa syljeskellen mäkkäreilleen matkaaville tietokoneen, pelikonsolin ja kännykän biologisille ulokkeille Kalevala ei merkitse yhtään mitään.

Aku Ankkansa ja Potterinsa he kyllä tuntevat, innostuvat Tolkienin taruista tehdyistä elokuvistakin, mutta tokko tietäisivät jos äkkiä kysyttäisiin, mikä Kalevala on itse asiassa.

Eiväthän he A-studion katuhaastattelussa tässä joku vuosi tienneet, kuka on Väinö Linna. Eräs syljeskelijä ei tiennyt, mitä eroa on kuusella ja koivulla.

Minä ihan oikeasti rakastan Kalevalaa. Höpöttelin sen säkeitä ääneen jo talssiemme kansakouluun Jauhiaisen yli.

Velipojat sanoi, että pidä ja turpasi kiinni. Muistan jopa sisäistäneeni, että helmikuun 28. on Kalevalanpäivä siksi, kun Elias Lönnrot kirjoitti Kalevalan ensimmäisen laitoksen esipuheen sinä päivänä 1935.

Minulle se oli suurempi juhlapäivä kuin ilkesin tunnustaa. Jotenkin kevät tuntui alkavan siitä, kun lukemaanopettajani Aili Nykänen, pyöreä punaposkinen muumimamma, tuli Kalevalanpäivän alla yläluokkaan lausumaan sen runoja: ”Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli sanojaߪ”

Seitsemän veljeksen, Vänrikki Stoolin tarinoiden, Sillanpään romaaneiden ja Täällä Pohjantähden alla ohella se on minun raamattuni.

Omasta kirjokannestani kun sanat loppuu tai yleistyvä tietokoneslangi ja englantipohjainen kapulakieli horjuttavat uskoani suomenkielisen sanan mahtiin, palaan sen ääreen kuin pyhiin, henkeni ja vereni alkulähteille uutta voimaa ammentamaan.

Mihin säkeeseen kulloinkin silmä sattuu, joka kerta siitä löytyy jotain uutta, joku yksittäisen sanan, riimin tai kielikuvan vivahdus, mitä en tunne aiemmin tajunneeni.

Liki 200 vuotta vanha teksti elää jatkuvasti silmissäni, on kuin syntyvien tuoreiden mielikuvien, ajatuksien, tunnelmien, muistojen, unelmien ehtymätön aarrekammio.

Mikähän vielä lie kun vanhemmiten pakkaa sekä naurattamaan että itkettämään sitä lukiessa, myös ihmetyttämään; senkö hiidenkattilasta kurjimmista kurjimmalle, ainaisessa maan ja taivaan petojen pelossa Vienan saloilla eläneelle kirjoitus- ja lukutaidottomalle nälkäkansalle se kielen rikkaus, sen loisto ja ajaton viisaus, kyky ympätä samaan lauseeseen niin itku kuin nauru, ihmisen koko tunneskaala.

Sillä sen hyvää työtähän se on. Keruumatkoillaan juukalaisen piilopirttini naapurissakin yöpynyt Paikkarin torpan nero yhtenäisti ja korjaili kieliasua ja teki siihen omia runojakin juonikuvioiden siteeksi, mutta Kalevalan ydin ja sydän ja johtoajatus on kansalta. Meidän esivanhemmilta, muistakaa. Museovaatteista päätellen meitä pienemmiltä, savun ja lian pinttämiltä sarkatakkisilta ukonkäppänöiltä ja pitkämekkoisilta isohuivisilta eukkopahoilta. Joiden noentummien kasvojen uurteista - kirjailijoista suurimman, elämän, hieroglyfeistä ihmisen lihassa - ei selviä oliko ne syntyneet kärsimyksen ja väsymyksen irveestä vai naurun ilmeestä, vai häikäistymisestä heidän illistellessään kaskisavujen läpi raatajakansan ankaraa aurinkoon.

Veänkö vilusta virret,

lapan laulut pakkasesta

Tuon tupahan vakkaseni,

rasian rahin nenähän

Alle kuulun kurkihirren,

alle kaunihin katoksenߪ

Heikki Turunen