Yksi juttu käsitteli myös Itä-Suomen yliopiston johtoa ja naisdekaanien puuttumista. Jotkut selittävät naisjohtajien puuttumista Suomessa sillä, että miehet eivät päästä naisia johtoon, toiset taas väittävät, etteivät naiset halua johtajiksi. Itse kallistuisin jälkimmäiseen näkökantaan, ihan omastakin kokemuksesta.

Väitän hiukan ilkikurisesti, että useat älykkäät naiset karttavat johtotehtäviä, koska heillä on tervettä itsesuojeluvaistoa.

Se lienee biologinen ominaisuus ainakin äiti-ihmisille.

Johtotehtävissä ihminen asettuu alttiiksi selkään puukotukselle, maton alta vetämiselle, pyöritykselle, loppuun palamiselle, pään seinään hakkaamiselle ja tietysti myös törmäyksille kohti Karjalan mäntyjä. Nämä tapaturmat ja oireet ovat suoria poimintoja muutamista viimeaikaisista yritysjohtajien haastatteluista, joissa on kuvailtu johtajan työtä.

Toiseksi, älykäs nainen ei tarvitse asemavaltaa saadakseen vaikutusvaltaa.

Nainen on jo nuorena oppinut vaikuttamaan asioihin ilman että hänen on tarvinnut pyrkiä ryhmänsä johtoon. Sosiaalisen lahjakkuutensa vuoksi moni nainen tunnistaa joukosta mielipidevaikuttajan ja päätöksentekijän, verkostoituu hänen kanssaan ja pitkäjänteisen keskustelun, perusteltujen mielipiteiden ja asiantuntemuksen turvin saa päätöksentekijän päätymään ”oikeaan” ratkaisuun.

Parasta on se, että päättäjä, yleensä mies, pitää lopulta asiaa jopa hyvänä, ja parhaassa tapauksessa omana ideanaan. Kunnia hyvästä päätöksestä menee tietysti miehelle, mutta koska useimmille naisille tärkeää on asioiden sujuminen, eikä oma kunnianhimo, ovat kaikki tyytyväisiä.

Paljon puhutaan esimiestaidoista, mutta vähemmän esillä ovat alaistaidot.

Nainen esimiehenä on punainen vaate monelle huonon itsetunnon omaavalle miehelle. Mukavasta miespuolisesta työtoverista pyrkii ulos kiukutteleva pikkupoika etenkin, jos esimieheksi nousee nuorempi nainen. Valitettavasti sama pätee moneen naiseen alaisena.

Miksi siis uhrata mielenterveytensä ryhtymällä esimieheksi, kun voi hiukan pienemmällä palkalla keskittyä tekemään töitä, joista pitää. Aina on joukossa niitä, jotka nauttivat johtajana olemisesta, joten tehkööt he ne työt, joihin himoitsevat.

Isommat pomot joutuvat luovuttamaan koko yksityisyytensä sihteerin ja organisaation hallittavaksi.

Serkkutyttöni, joka on todella iso pomo isossa firmassa, valaisi asemaansa kertomalla eräissä sukujuhlissa, että vaikka hän olisi ulkomaanmatkalla perheen kanssa, on pakko keskeyttää lomansa, jos yritystä uhkaa joku iso kriisi.

Onneksi ei ole tuollaista ristiä kohdalle langennut! Vaikka isoille pomoille maksetaankin ruhtinaallisesti, niin mitä iloa niistä rahoista on, jos niitä ei ikinä ennätä käyttää.

Yliopistomaailma on luku sinänsä.

Rehtorit, dekaanit ja laitosjohtajat valitaan pääsääntöisesti professoreiden keskuudesta. Mutta kuinka moni on valinnut yksityiseen sektoriin verrattuna todella pienipalkkaisen professorin uran siksi, että ryhtyisi johtajaksi? Ei varmasti kukaan.

Professorin tehtävä on melkeinpä kutsumusammatti, jossa pääsee toteuttamaan intohimoaan, eli tutkimusta. Pääosalla professoreista ei ole myöskään minkäänlaista johtamiskoulutusta tai kokemusta. Jospa Itä-Suomen yliopiston naisilla onkin vain keskimääräistä parempi itsekritiikki, kun he eivät hakeutuneet dekaaneiksi tai varadekaaneiksi, vaan nauttivat riviprofessoreina työstä, jonka parhaiten osaavat.

Eivätkä naiset tarvitse asemavaltaa, sillä onhan heillä kuitenkin vaikutusvaltaa : )

Raija Komppula