Aamuyöllä vääntäydyn makuuksiltani tietokoneen näppäimiä sohlaamaan.

Lyöntivirheitä tulee paljon, kun pari-kolme sivistyneistön kymmenelle sirolle sormelle tarkoitettua näppäintä painuu aina kerralla harvakseltaan mutta hartaasti hakkaavien HK:n lenkkimakkaran, lempiruokani näköisten mustakyntisten etusormieni kosketuksista. Iltapäivällä lähdenkin koulutustani, Vuonislahden kansakoulun täyttä oppimäärää vastaaviin tehtäviin, halontekoon.

Onko mitään sen uljaampaa ja henkisesti tyydyttävämpää: ammattimetsureita varten kehitelty voimakas moottorisaha ulvoo Suomen suvisella salolla. Muhkuraiset lihakset piileksivät siellä ryskyävän Pielisen peikon ruskeiksi päivettyneiden hiestä kiiltävien läskien uumenissa.

Kilojen painoinen halkaisukirves, teroitettu leka itse asiassa, nousee irvelläikenin telkkuavan sumopainijan kourissa ja losahtaa metrin pituisen paksun koivupöllin päähän halkaisten sen kertaiskulla. Karjahdan joka kerta kirosanan kuvitellen puun milloin kenenkin minut paskaksi haukkuneen typerän kriitikon pääkalloksi.

Vaikka ei sen puoleen, kyllähän minun kirjoituksistanikin moni sensortin höpelö tykkää.

Jopa kriitikoista osapuilleen joka toinen myöntää, että räplää se tuo Turjailijan pönttöpää parhaimmillaan tekstiä siinä missä oikeatkin sanataiteilijat. Mutta tuskin koskaan mitään kirjaani on ihailtu ja ylistetty siinä määrin kuin taitojani ja voimiani puunhakkuussa.

Jos halonteosta myönnettäisiin Finlandia tai Nobel-palkinto, metsuri-isiensä geenejä kantava Heikin kutale olisi varmaan sen saanut.

Toinen tämänkesäinen savottani - Hämärätunnin tarinoiden päkistämisen ohella - sijaitsee vielä naapurimme, eläkkeellä olevan kahdeksankymppisen merikapteenin metsässä Juuan kirkolta Piitterin lomakylään johtavan vilkkaan turistitien varressa. Muutama automatkailija on pysähtynyt joka päivä ja poikennut ihailemaan oikeaoppisesti latjattuja, lohenpoyrstöön salvotulla sideorrella varustettuja laatikkomaisen säännöllisiä valkeita halkopinojani.

Jokunen turistiseuruekin on ympäröinyt minut ja kysynyt lupaa saada valokuvata mottimestaria työnsä ääressä. Jopa eräs hoonosoomea puhuva tummaihoinen maahanmuuttaja halusi kerran kuvata työtä, jota tuskin yksikään kirjailija tässä maassa on osannut sitten Pentti Haanpään tai Kalle Päätalon.

Männäviikolla pari eteläsuomalaista lomalaisherraa puhaltui työmaalle sitä ihmettä päivittelemään.

Ihmettelin että mistä he olivat tunteneet minut puolensadan metrin päässä tiestä sijaitsevasta ryteiköstä.

- Kukaan muu pohjoisella pallonpuoliskolla ei ole enää niin hullu, että kaataa moottorisahalla suuria koivuja, katkoo ja hakkaa niitä metrin haloiksi ja latjaa pinoihin hyttys- ja paarmapilvien keskellä kolmenkymmenenneljän asteen helteellä, he sanoivat.

Niin että ei tässä nyt sentään ihan rivimieskirjailijoita olla. Saakutirallaa niin.

Heikki Turunen